näen leskenlehtiä siellä, missä eilen näin kuolemaa

minne ystävyys katoaa? kuka meiltä vie kaikki tärkeimmät ja lähimmät ystävät? minne ne menee? miksi joidenkin ystävien on vaan lähdettävä kulkemaan omia polkuja ja jätettävä meidät yksin tänne pelkkien muistojen kanssa?

näitä kysymyksiä mä mietin eilen illalla. mä katoin omasta puhelimesta vanhoja kuvia ja huomasin siellä mun kaverista ja minusta maailman kauneimman kuvan. mua rupes ahistamaa. mä rupesin itkemään, olin kun vesiputous. mä tärisin.
mun oli pakko löytää se kuva mun laatikosta. mä pengoin kaikki kuvat läpi ja vihdoin mä sen löysin. painoin sen mun rintaani vasten ja mietin, että onneks mulla on muistot siitä hetkestä, siitä päivästä, jolloin se kuva otettiin. se lämmin hetki elää vieläkin mun sydämessä. me kauniit tytöt niin ruskettuneina vaaleanpunaisissa mekoissa. voisipa ajassa mennä joskus taakse päin. siihen hetkeen, kun vannottiin jokaiselle parhaalle kaverille kaikki maailman lupaukset. kaikki ne sanat, jotka me sanottiin voi haihtua pois samalla tavalla kuin tuhka menee tuulen mukana..
mulla on vaan niin kova ikävä. sana ikävä on pieni sana, mutta tunteena se on aivan liian suuri.

-henna